”Kuka minua hoitaa? Ei kukaan”, totesi 85-vuotias kotonaan Helsingin Etelä-Haagassa asuva lapseton leskirouva Helsingin Sanomissa elokuussa julkaistussa haastattelussaan.
Matkaa Etelä-Haagasta Helsingistä Pieksämäelle on kolmisensataa kilometriä ja todennäköisesti henkisesti vielä paljon enemmän. Tälle kuntosalilla käyvälle, ystäviään kaupungilla tapaavalle ja talveksi Espanjaan muuttavalle rouvalle tuskin (enää) kannattaa markkinoida hyvää hoitopaikkaa Pieksämäellä.
Kuka minua hoitaa, on kuitenkin kysymys, jonka äärelle kannattaisi Pieksämäelläkin pysähtyä – eikä vain taivastelemaan Suomen vanhenevaa ikäjakaumaa, vaan suunnittelemaan, miten väistämätön kehityskulku käännetään vahvuudeksi. Pieksämäellä kannattaisi etsiä vastausta ohi kunta- ja myös ohi hyvinvointialuerajojen ja katsoa eteenpäin kymmenen ja parinkymmenen vuoden päähän.
Pieksämäellä pidetään edelleen huolta
Mielletäänkö Pieksämäki vain rautatien, tuulimyllyjen ja purkurakennusten keskittymäksi? Vai myös esimerkiksi ystävällisyyden, huolenpidon, hyvän palvelun, kiireettömyyden, elämänlaadun maaseutukaupungiksi? Kummassakin tarkastelutavassa on kysymys loppujen lopuksi myös taloudesta ja tulevaisuudesta.
Pieksämäellä voi yhä kokea, että kaikenikäisistä ja -kuntoisista pyritään huolehtimaan. Siitä voi pitkälti kiittää hoito- ja palveluammateissa toimivien osaamista ja etiikkaa, vaikka säästöt ovat vähentäneet tekijöiden määrää.
Hoiva ei ole kuitenkaan vain toimenpiteitä, vaan se on tapa kohdata: Välittyykö kiire vai kyky pysähtyä hetkeksi? Välittyykö kunnioitus ja kuunteleminen vai ylenkatse ja toisen ohittaminen?
Kohtaamisen taustalta löytyy osaamisen lisäksi arjen elämänrytmi, joka ei koko ajan kiristä jaksamista ja pinnaa äärimmilleen. Kun elämä on tasapainossa, työ jättää tilaa, voimia sekä rahaa muullekin ja muillekin. Surkuttelevien uutisten Suomessa hyvää uutinen on se, että arki sujuu ja riittävän hyvä riittää.
Palasin rauhallisempaan arkeen
Jospa Pieksämäellä katsottaisiinkin ensin vaikkapa niiden suuntaan, joilla on jo siteet paikkakuntaan. Niihin, jotka kesä toisensa jälkeen tulevat mökeilleen, kotipaikoilleen, sukuloimaan. Ja niihin, jotka etätöitä tehden jo nyt pitkittävät viipyilyään paikkakunnalla – ja tulevat vuosikymmenien aikana jättäneeksi tänne ison kasan muualla hankkimiaan euroja remonttien ja kauppareissujen kautta. Olen itse kuulunut tuohon joukkoon ja lopulta palannut kotitilalleni tehdäkseni työurani loppusuoran täältä käsin.
Miksi palasin? Siksi, että osaan nyt arvostaa rauhallisempaa arkea, jossa luonto on lähellä ja kaupungin tarjoamat palvelut lyhyen ajomatkan päässä. Tietotekniikka ja verkkoyhteydet mahdollistavat työnteon ja ajan tasalla pysymisen. Pieksämäeltä on myös hyvät maantie- ja ratayhteydet liki minne tahansa.
Kuka sinua ja minua hoitaa, kun sen aika tulee? Toivottavasti hyvän hoivan Pieksämäki, jossa on julkisten palveluiden tukena yksityisiä perhekoteja, eri-ikäisten asumisyhteisöjä, senioritaloja, kotimaisessa omistuksessa olevia hoitokoteja – monimuotoista ja eri tavoin rahoitettua asumista. Kaikkien rakennusten ei myöskään tarvitse olla uusia, kunhan vanhaa rakennuskantaa kunnostetaan ennen purkukuntoiseksi hapattamista.
Merja Karjalainen
Kirjoittaja on pieksämäkeläinen paluumuuttaja ja väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.